Näin syntyi kirja Sata vuotta satumaata – poromiehen palkisilla

Olin juuri saanut aiemman muistelmateoksen julkaistuksi, kun minulle vinkattiin mielenkiintoisesta persoonasta, jonka tarina ansaitsisi tulla kuulluksi. Sovin tapaamisesta, ja eräänä helmikuisena lauantaina astuin Muotkan Tunturikylän pirttiin. Mitä sitten tapahtui? Näin syntyi Sata vuotta satumaata, saamelaisen poromiehen värikäs elämäntarina.

 

Minua odotti hiljainen tupa, pöydillä paloivat kynttilät. Laskulomakkeen toiselle puolelle oli kirjattu suurin kirjaimin viesti:

 

Minua oli odotettu.

 

En yhtään tiennyt, millainen henkilö minua odottaa. Suoraan sanottua minua epäilytti. Jos en itse ollut kuullut tästä 84-vuotiaasta matkailualallakin toimineesta miehestä mitään, mahtaisiko tarina koukuttaa minua tai muitakaan riittävästi?

No, tässä tapaamisessa se selviää,  ajattelin. Jos en viivy tuntia kauempaa, se olisi sitten siinä eikä mielenkiintoista materiaalia löytyisi riittävästi.

 

Ensi tapaaminen Muotkan Ruoktun tuvassa kesti viisi tuntia. Saamelainen poromies, matkailuyrittäjä ja entinen kunnallispoliitikko Hans Niittyvuopio jutteli elämästään ja minä kuuntelin.

 

Selväksi tuli, että tänne on palattava uudestaan – tämän miehen elämäntarina olisi kuultava ja tehtävä nähdyksi. Hans jättää lähtemättömän jäljen tapaamiinsa ihmisiin.

 

Tietoja verkosta ja verkostoilta

Ensimmäisen tapaamisemme jälkeen ryntäsin Googleen: hain tietoja Niittyvuopioiden suvusta, saamelaisesta kulttuurista ja porotaloudesta. Kaivelin faktoja sodanaikaisesta evakosta, Pohjois-Lapin kehittymisen vaiheista ja shamanismista.

Ymmärsin, että kirjoittaisin tulenarkoinakin pidetyistä aiheista, joista en vielä tiennyt riittävästi. Se oli haastavaa, hieman arveluttavaa mutta myös erittäin motivoivaa. Uuden tiedon hankinta ja oppiminen onkin tietokirjoittamisessa mielestäni miltei parasta.

 

Kun henkilön tarinaa kirjoitetaan, ovat lähipiirin haastattelut tärkeässä asemassa. On tärkeää, että ihminen piirtyy kirjoittajalle useammasta eri näkökulmasta tarkasteltuna.

 

Jututin Hansin nimeämiä henkilöitä,  perhettä ja pitkäaikaisia ystäviä.

Vain yksi haastattelu siirtyi ja siirtyi useaan otteeseen eri syistä, kunnes jäi kokonaan tekemättä. Hansin poika Sampo menehtyi kirjan viimeistelyvaiheessa.

 

Näin syntyi Sata vuotta satumaata – tapahtumat piirtyivät vihkoon

 

Kevään aikana ja vielä alkukesästäkin pidimme useita juttutuokioita ajettuani pitkän matkan Hansin luo. Istuimme Muotkan Ruoktun pirtissä ja kuuntelin Hansin tarinoita elämän varrelta.

Kirjoitin hänen seikkailujaan ja muistelmiaan ylös isoon A4 vihkoon kuulakärkikynällä.

Aiemman muistelmateoksen kirjoitin suoraan tietokoneelle – myös haastattelutilanteet aloitin avaamalla läppärin.

Nyt moinen ei olisi tullut kysymykseen. Sadan vuoden taakse yltäneet tarinointihetket olivat tunnelmaltaan miltei maagisia, niihin ei läppärit ja muut nykyajan vekottimet kuuluneet.

 

Miten tämä rahoitetaan?

Toisen tapaamisen jälkeen oli pakko ottaa puheeksi se, miten tämä projekti rahoitetaan ja kuinka se julkaistaan.  Jo ensimmäinen tapaaminen oli tehnyt minuun niin vahvan vaikutuksen, että sanoin Hansille, että tämä kirja tehdään joka tapauksessa.

Yrittäisin siis saada apurahaa hankkeeseen, ja löytää kirjalle kaupallisen kustantajan. Jos en saisi apurahaa, tulisi kirjoituspalkkaa sitten toivon mukaan kirjamyynnistä.

”Mutta me tehdään tämä joka tapauksessa”, sanoin Hansille. ”Jos ei muuten, niin julkaistaan tämä yhteistyössä.”  Kävimme keskustelua myös siitä, onko kirja pehmeä- vai kovakantinen. Sanoin, ettei elämäkerta voi olla pokkari. Se on kertomus yhden ihmisen elämästä ja ansaitsee kovat kannet.  Muistan myös sanoneeni:

 

Jotkut kirjat on vain kirjoitettava ja tämä on sellainen. Tämä kirja on kuvaus sinun elämästäsi,  ja sillä on jo suuri arvo sinällään.

 

Hain apurahaa kaikista mahdollisista avoinna olevista hausta. Kahdesta tärppäsi!

Taike rahoitti kahden kuukauden kirjallisen työskentelyn ja Suomen Tietokirjailijat ry avusti haastattelumatkojen tekemisistä. Rovaniemeltä Karigasniemeen on kuitenkin jo yhteen suuntaan 600 kilometrin matka.

Sain keskittyä olennaiseen ja pitää kirjan aikataulussa. Halusimme sen ilmestyvän Muotkan Ruoktun 50-vuotisjuhliin syksyksi.

 

Tarjoan kustannettavaksenne tarinallista muistelmateosta…

Lähetin kirjan kahdeksalle kustantamolle. Kukaan ei ollut kiinnostunut. Puolelta näistä ei tullut edes mitään vastausta. Reagoimattomuus  etenkin yhden osalta ihmetyttää yhä, koskapa kyseessä oli pohjoinen kustantaja.

Lopulta AK Kustannus julkaisi kirjan poiketen aiemmasta e-julkaisulinjastaan. Käytännössä siis minä ja Hans, sillä em. kustantamo on omille  e-julkaisuilleni perustamani indiekustantamo.

Graafikko löytyi kuin onnenkantamoisena Rovaniemeltä tuttavapiiristä. Kirjapainona halusin käyttää minulle aiemmin tuttua Tunturi-Lapin Kirjapainoa. Toki silti kilpailutin molemmat.

Pohjoiset tekijät ovat arvo sinällään jo siksi, että kyseessä on lapinmiehen tarina.

 

Hansin elämäntarina ei ole jäänyt käsiin. Ensipainos myytiin miltei loppuun alle kahdessa kuukaudessa. Kirjasta on otettu kaikkiaan neljä lisäpainosta.  Teos on saatavilla kirjastoissa, kaikissa merkittävimmissä verkkokirjakaupoissa ja tietenkin Hansin matkailuyrityksessä, Muotkan Ruoktussa.

 

Kirjoitusvaihe sohvannurkassa

Intensiivisin kirjoitusvaihe tapahtui kotona, sohvannurkassa. Sohvallemme  oli levitettynä kasa tietokirjoja Lapista, Nils Aslak Valkeapään miltei koko tuotanto, saamelaista runoutta ja muistiinpanoni.

 

 

Faktojen tarkistaminen, haastattelumateriaalin purkaminen teksteiksi ja luvuiksi sekä kirjan jäsentäminen pitivät pepun tiukasti kiinni sohvassa. Itse synopsis ja sisällysluettelo syntyivät vaivatta. Sama henki leimasi koko kirjaprojektia.

 

Uskon, että kirja syntyi tuntureilta puhaltavaan myötätuuleen. Niin vaivattomasti kaikki tapahtui.

 

Kuvasuunnittelua porukassa

Kuvien keruu ja valinta oli oma savottansa. Siinä onneksi olivat korvaamattomaan apuna Hansin lähipiiri. Lähteinä olivat perhealbumit, vieraskirjat, matkailijoiden ottamat ja Hansille lahjoittamat kuvat… materiaalia kyllä löytyi mutta se oli armottomasti hajallaan. Onneksi sain apua.

 

Perustimme Google Driveen Kuvakansion, jonka jaoimme kaikille osallisille. Lähipiiri skannaili kuvia kansioon.

 

AK Kustannuksen luottograafikko Minna Kurttila sitten nappaili kuvia ohjeiden mukaisesti sieltä muokattavakseen ja sivuille siirrettäväksi.

Kansikuva löytyi, kun selasin erään Hansin hyvän tuttavan Martti Salmisen tekemää kopioitua kuvateosta, jossa hän kertoili monista Lapin retkistään sanoin ja kuvin. Kuvat olivat todella kauniita ja etenkin yksi niistä kolahti. Lopulta kuvaajan muista arkistoista löytyi juuri sopiva kuva kanneksi.

 

Käänteentekevä käynti Kaamasen Kievarissa

Erään haastattelumatkan jälkeen pysähdyimme mieheni kanssa Kaamasen Kievariin. Pysähdyin matkamuistohyllyn eteen ja katseeni nauliintui saamelaiseen runoantologiaan En laske, en koskaan. Siltä seisomalta käsitin, että haluan saamelaista runoutta rytmittämään tarinaa tietokirjassa.

Selailin kirjaa hyllyn edessä ja silmiini tarttui heti useampikin runo, jotka teemoiltaan istuivat Hansin elämän käänteisiin kuin nenä päähän.

Kirja lähti mukaani, olin tyytyväinen: tätä kautta kirja saisi omaperäistä tyyliä  ja saamelainen runous lisää silmäpareja yleisökseen.

Saamelaismuseo Siidasta tarttui myös monta teosta ostoskassiin.

 

Kirjaa juhlittiin

Kiitos apurahojen, graafikon ja kirjapainon sekä myötätuulen, aikataulussa pysytiin hienosti.

Kirja julkistettin 19.8.2017 Muotkan Ruoktussa, sen 50-vuotisjuhlissa, vain kuusi kuukautta ensitapaamisemme jälkeen. Läsnä oli puolensataa vierasta.

Lämminhenkisessä tilaisuudessa Hans kirjoitteli omistuskirjoituksiaan, taisin minäkin pyöräyttää nimeä muutamaan.

 

Näin syntyi Sata vuotta satumaata – ja näin se vaikutti lukijoihin

Aamulla monet vieraat kävivät kiittelemässä minua kädestä pitäen.

”Pidin siitä”, he sanoivat.

Se oli ihan parasta.

”Ostimme mukaan vielä muutaman lisää”, oli toiseksi parasta 🙂

 

Tosin se kaikkien aikojen paras kommentti saavutti minut vasta vähän aikaa sitten:

 

”Siinä kirjassa on yksi vika. Se on liian lyhyt. Olisin halunnut lukea niitä tarinoita enemmän.”

 

Uskon, että kun tekee jotain sydämestään ja pyyteettömästi, jotenkin universumi sen sinulle palkitsee. Oli se sitten myötätuuleen kirjoitettu kirja, tai jokin muu toimesi.

Onnea matkaan, kirjoittaja!

 

Haluatko oppia lisää elämäkertakirjoittamisesta?

 

Verkkokurssi Elämäkerta – kohtaamisista kirjaksi

Tällä kurssilla saat valmiiksi kirjan rakennesuunnitelman sekä kirjoittamisen hyvään vauhtiin tehtävien avulla. Kurssi on jaettu seitsemään askeleeseen, joiden avulla pääset heti eteenpäin projektissasi.

Saat koko kurssin materiaalin käyttöösi heti, joten voit edetä sen mukaan, oletko projektissasi aivan alussa vai ehkä jo edennyt asiassa.

  1. ASKEL: Elämäkerran monet vaihtoehdot, luovan tietokirjan tekniikat ja mahdollisuudet
  2. ASKEL: Mistä aloitan? Idea, teema, aiheet ja kirjan hahmottelu
  3. ASKEL: Materiaalin keruu, haastattelutekniikat ja henkilösuoja
  4. ASKEL: Rakenne kirja ja e-kirja, johdanto-osio
  5. ASKEL: Kirjan raamit, runko ja suunnitelma sisällöstä
  6. ASKEL: Kirjoita! Tekstin tuottaminen ja jalostaminen
  7. ASKEL: Miten kirjani julkaistaan? Kaupalliset kustantajat ja omakustanne

 

LUE LISÄÄ 

Onnea matkaan!

 

 

2 kommenttia

  1. Reijo Kiviniemi 30.11.2019 klo 12:03 pm

    Olen tutkaillut Tornberg-sukua ja siellä on Hans Niittyvuopio s. 1877 Utsjoella. Onko mahdollista, että nuorenpi Hans on vanhemman Hansin poika.
    Tiedän mitä laki sanoo henkilösuojasta. Lupa pitää olla kyseiseltä yrittäjältä

    • Anne Lukkarila 2.12.2019 klo 8:39 am

      Hei Reijo! Kyse on eri henkilöstä. Kyseinen elämäkertateos on tehty yhteistyössä kirjan päähenkilön Hans Niittyvuopion kanssa ja hänen toiveestaan. Joten ei huolta, asia kunnossa!

Kirjoita kommentti